Keväisessä auringonpaisteessa oli mukava pakata reppuun evästä ja lähteä koko perheen + yhden lainalapsennuoren voimin retkelle lähisaareen ja pilkille.
Hieman tuo aurinkoinen sää huijaa...keskimmäinen kaverinsa kanssa vähensi menomatkalla vaatetta niin paljon, että kun huomasin, nuoret herrat olivat collegehousuilla ja huppareilla.
Kun kerran aurinko paistaa niin kuumahan siinä joo tulee...:)
Ei huomata ajatella, että jalkojen alla on tuhottoman paljon jäätä, josta hohkaa kylmää. Puhumattakaan tuulesta, joka puhalsi melko viileästi varsinkin kun pääsimme virittelemään nuotioa.
Melko tiukasti piti omalle kullanmurulle sanoa ennen kun järkikulta alkoi heräilemään.
Esikoinen ihmetteli, miksi kuvailen kiviä ja puita.
Mun mielestä ne vaan on niin kauniita.
Luonnon taidetta. Samettista sammalta ja puiden välistä kauniisti suodattuva auringonvalo.
Nuotio, makkara, eväsleivät ja jälkkärinä vaahtiksia.
Taas muistui mieleen, kuinka hyvältä kaikki maistuu ulkona.
Siinä vaiheessa vaan käämit kärvähti, kun viereisen katajapuskan juurelta löytyi vauvanvaippa.
Jumankauta voi ihminen olla idiootti!
Jos jaksaa raahata saaren pienen lapsen, pitää olla niin paljon voimia että raahaa myös sen vaipan pois sieltä!
Yhden vaipan maatuminen vie 300-500 vuotta, joten miltä luonnossa näyttäisi, jos kaikki paiskoisivat lastensa vaipat minne sattuu??? Ja millaista mallia näyttää lapsilleen tuollaisella toiminnalla?
Kasvattaa seuraavaa sukupolvea holtittomaan roskaamiseen.
Yllättävän paljon oli talouspaperinpaloja ja muuta roskaa maassa, nuoriso keräsi ne ja viimeisiin hiilloksiin laitettiin sitten palamaan sellaiset jotka voi polttaa. Loput laitettiin pussiin ja vietiin mummolan roskikseen.
Pilkillä ei saalista tullut, mutta mikäs siinä oli potkurissa istuskellessa, auringosta ja rauhallisesta hetkestä nauttien.
Taas huomasi, kuinka systeemi muuttuu kun lapset ovat jo tuon ikäisiä.
Osa kävi myös kokeilemassa kalaonneaan, mutta suurimman osan aikaa vahtivat nuotioa ja puuhailivat omiaan saaressa.
Ei enää tarvetta jatkuvaan silmällä pitoon eikä kantamiseen.
Mä en kyllästy näihin sinisen ja valkoisen sävyihin, maisemaan joka on periaatteessa sama, mutta kuitenkin niin moneksi muuttuva.
Seuraavana päivänä vesi lainehti jo paikoin jään päällä.
Kohta se muinainen Pikku Kakkosen loppuvaroitus "Varokaa heikkoja jäitä" alkaa olla ajankohtainen.
Vaikka meille ei Ahti ollut antelias, näin silti tähänastisen elämäni suurimman hauen.
Appiukko sai verkolla komean 12,75 kg painavan ja 115cm pitkän vonkaleen.
Sitä ihmeteltiin isommalla porukalla. Kun tuon käänsi mahalleen, mieleen tuli joku krokotiilin tapainen elukka.
Tuollaisten seassako me kesäisin oikeasti uidaan???
Onneksi nämä yleensä säikähtää polskijoita ja vetäytyy takavasemmalle.
Hauen kitalaki on melkoinen piikiviidakko monine hammasriveineen, sieltä ei saalis ehjänä pois pääse. Oli se sitten kala tai ihmisen raaja...
Kotona liottelin ruokaherneitä ja idättelin herneenversoja, ensimmäistä kertaa elämässäni.
. Noita on hyvä leikellä vaikka leivälle tai salaattiin.
Mä en oo kummoinen hortonomi, eikä musta taida koskaan sellaista tullakaan.
Kiva kuitenkin kokeilla jotain tälläistä, joka onnistuu jopa mun kyvyillä. ;)
Aurinkoisia kevät päiviä kaikille!
